“Nostettiin sormi pystyyn ja sanottiin, että seitsemänvuotiaan kirjassa ei saa olla semmoisia sanoja, joita se ei ymmärrä. Millä ihmeellä seitsemänvuotias kasvaa kahdeksanvuotiaan sanavarastoon?”
Itse opin puolivahingossa lukemaan jo varhain. Äidilläni oli tapana lukea minulle ääneen Aku Ankkaa, mutta kun äiti sitten kerran jäi ylitöihin ankka-aviisin ilmestymispäivänä, luin postiluukunlämpimän lehden itse. Olin silloin nelivuotias. Siitä lähtien ahmin sarjakuvia, Viisikon seikkailuja, Jerry Cottoneita ja ylipäätään kaikkea, missä suinkin oli sivunumerot. Taivaansininen kirjastokorttini oli pääsylippu vieraisiin maailmankaikkeuksiin. Omalta osaltani kirjojen lumoa ei ole ikinä onnistunut syrjäyttämään mikään muu viihdemuoto.
Mennessäni seitsenvuotiaana kansakouluun, lukutaitoni oli kehittynyt sille tasolle, että sain tämän tästä lukea ääneen malliksi luokkatovereilleni. Samalla kun suustani putoili sanoja, katseeni laukkasi jo muutaman lauseen edempänä. Siten ehdin hahmottaa, mitä oikeastaan olin lukemassa ja pystyin lisäämään painotuksia ja taukoja oikeisiin kohtiin sekä säätämään ääneni värin sopimaan narratiiviin. Ekaluokkalaiselta semmoinen oli niin ennenkuulumatonta, että opettajani haki naapuriluokasta virkasisarensa todistamaan ilmiötä.
Opettajakunnan lemmikkiä taitoni ei silti minusta tehnyt. Pikemminkin olin friikki, joka olisi tilaisuuden tullen myyty sirkukseen.
Kahdeksanvuotiaana luinkin sitten jo Papillonin kannesta kanteen. Kielellisesti kyseinen tiiliskivi ei ollut mitenkään ylipääsemätön. Sen haastavimmaksi käsitteeksi osoittautui “köntti”, mutta kyllä senkin merkitys lopulta valkeni kontekstista.
Sujuvan lukutaitoni lisäksi minulla oli lapsena toinenkin taito. Pikkuisen pinnistämällä pystyin muutamalla lukukerralla painamaan mieleeni sivun tai pari ja latelemaan sitten oppimani ulkomuistista. Nyttemmin olen kadottanut sen kyvyn lähes tyystin, ostosreissu ilman kauppalappua on nykyään yhtä kuin hukkareissu. Niin aavemaisina kuin moni kokikin lahjani ollessani pikkunassikka, en usko olleeni mikään indigolapsi. Harjoitus oli vain tehnyt minusta mestarin.
Eikö siis uusia sanoja ja mieltä askarruttavia asioita kannattaisi syöttää nimenomaan ihmistaimille, sillä heillä on
parhaat eväät prosessoida niitä ja absorboida ne kehittyvän käyttöjärjestelmänsä käskykantaan? Oho, taas tuli sanasammakoita,
mutta Aku Ankkanne ja Mikrobittinne jo piltteinä lukeneina teidän ei arvatenkaan tarvinne luntata niitä Googlesta.Ja siinä muuten toinen huomionarvoinen asia, jota pidän yhtenä nykyajan harvoista siunauksista. Kun vastaan tulee jotain tuiki tuntematonta, sen merkityksen voi milloin tahansa naarata netistä tai kurkata Wikipediasta. Kehittyvä mieli ei enää jää pulaan eivätkä varsinkaan semmoisen vanhemmat.
Näin ollen on helppo vastata kysymykseen, kenelle “Nahisteluni” on tehty? No, sehän on tehty aivan kaikille. Liian nuorta tai liian vanhaa yleisöä ei tälle kirjalle ole olemassakaan.
Tapio 57 v.